… eli tositarina siitä, miten tarkastuskierros voi joskus jäädä kesken.
Sen illan piti olla ilta muiden joukossa. Pari tuoppia vettä rutiininomaisen tarkastuskierroksen lomassa jossain paikallisessa yökahvilassa. Kesäharjoittelukausi oli alkanut, päivät pidentyneet ja Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kunniaksi pyhitetty vapaapäivä töistä, joskaan ei harjoituksista. Astellessani keskikaupungilla sijaitsevan viinibaarin El Gringon portaita alaspäin vuorokauden vaihteen siintäessä vielä tunnin päässä, olivat ajatukseni hetkeksi irronneet kiekosta, mäkihypystä ja Risto Seulan järjestämistä muutamaa tuntia aiemmin päättyneistä fysiikkaharjoituksista.
“Vielä kaksikymmentä leukaa ja sitten spurtti Öjbergetin päälle, hophop, etkä kaadu tällä kertaa.” Ja minähän juoksin, juoksin juoksemasta päästyäni ja sitten vielä muutama askel, niin olin huipulla. En tiedä mistä ja miten valmentaja oli päässyt ennen minua paikalle, mutta hän poltteli piippuaan tyynen rauhallisesti naurettavan pitkässä nahkatakissaan savun tuprutessa sankkoina pilvinä leveäreunaisen lierihatun alta kun nostin jalkani kukkulan laelle. “Luuletko olevasi kova jätkä?” hän kysyi ja jatkoi “Luuletko että tuollainen suoritus riittää ensi keväänä?” Mietin hetken ja vastasin mielestäni totuudenmukaisesti “En” heti kun pystyin hengittämään. “Hyvä,” Risto totesi. “Meillä on pitkä kesä edessä ja sinulla velvollisuuksia hoidettavana tänään illalla, joten tervemenoa suihkuun.”
Ennenkuin ehdin nostaa katseeni pusikkoon äkillisesti suuni kautta paenneesta pastalounaastani, kuulin Riston rättisitikan tutun starttimoottorin murahduksen, voimakkaan paukahduksen ryydittetynä muutaman huolellisesti ja vähän huolettomamminkin valitun kirosanan kera, uuden murahduksen ja nostaessani viimein katseen puoliksi sulaneesta lounaasta kuvotuksen jälkiväristysten vielä ravistellassa kehoani, näin epäilyttävästi puolelta toiselle huojuvien sitikan perävalojen katoavan pimenevään Sundomin iltaan. En tarkalleenottaen muista ensimmäistä ajatustani, luultavasti se liittyi toiveeseen pikaisesta poistumisesta autaammille kesätreeniareenoille toisen ajatuksen melko varmasti mukaillen pääasiallisesti tuota ensimmäistä. Kolmas ajatukseni, mikä ei ehkä ollut niinkään ajatus, vaan pakokauhuinen reaktio jostain kummunneeseen muistikuvaan auton avainten sujahtamisesta Riston nahkatakin taskuun kaksi tuntia aiemmin pakotti minut säntäämään kohti parkkipaikkaa.
Kompuroituani parkkipaikalle ministerien menopelin luo, huokaisin helpotuksesta, Risto oli avannut oven ja laittanut avaimenkin virtalukkoon. Väänsin avaimesta ja normaalien melko varmaan käynnistymiseen liittyvien äänien vaihduttua melko varmatoimisen auton yleisiin käynnissäolemisen ääniin, keskityin taas ympäröivään todellisuuteen. “Hei” kaikui Riston ääni autossa. Olin melko varma, että olin autossa yksin, ja koska ääni tuli selvästi monona, niin päättelin, että ääni tuli autoradiosta. “Otin vapauden vaihtaa autosi musiikkijärjestelmään vähän sopivampaa musiikkia ja oletan, että kuuntelet tämän levyn tästä eteenpäin kerran päivässä, joka päivä.” Olin luonnollisesti hämilläni, en oikein ymmärtänyt miksi Kari Tapion levy piti vaihtaa, olihan Kari tietääkseni Ristonkin suosikkiartisteja, mutta ajattelin koutsin varmaan tietävän paremmin. “Olen nauhoittanut sinulle jääkiekkomaalivahdin mentaalivalmennuslevyn käymäni Äetsän kristillisen kansanopiston ‘urheiluvalmennus ja aivopesu’ -kirjekurssin pohjalta. Ole valmis, nyt se alkaa.”
Jäin jännittyneenä odottamaan mitä tuleman pitää, kun käänsin edustusautoni keulan kohti synkän kaupungin vielä näkymätöntä siluettia. Levyn alku oli yllättävä, perinteisen huuhaameditaatioNewAge -musiikin sijaan levyltä kuului yskimistä ja V. L. Mursun murinaa. Sitten jyrähti, aivan kuin salama olisi iskenyt kaiuttimesta kahden sanan muodossa suoraan alitajuntaan välähdellen silmissäni, soiden korvissani ja helvetti soikoon, pystyin jopa haistamaan sanat, älkääkä kysykö miten, niin se vain oli. “Seuraava kiinni” kuului nauhalta, eikä sitten mitään muuta. Auton täytti hiljaisuus, ääretön hiljaisuus, tuntui, että edes pyörätien ääni korkeaprofiilirenkaiden alla ja pelosta kirkuvien rullakävelijöiden kauhunhuudot eivät tulleet autoon sisälle, näin vain heidän järkytyksestä vääristyneet kasvonsa kun käänsin autoni takaisin kantatielle. Sitten hiljaisuus rikkoitui ja sama tunne valtasi minut uudestaan. “Seuraava kiinni”, kylmän harkitusti, lakonisesti, toteavasti, lähestulkoon itsestäänselvyyden äänensävyn saavuttaen valtasi tajuntani. Sitten meni filmi poikki.
En tiedä kauanko ajoin, en tiedä missä ajoin, enkä todellakaan tiedä, miten olin päässyt kotiin, tuntui kuin olisin herännyt transsista kun auton moottorin sammuessa kuului vielä terävä “Kiitos” kaiuttimista. Auto oli suurinpiirtein katoksessa kotipihassa enkä nopealla vilkaisulla huomannut autossa mitään fyysisiä kolhuja (tässä ei liene syytä mainita auton yleisilmeen olevan hivenen masentunut johtuen yli kolmen kilometrin ajomatkasta, se ei taida olla artikkeliin sopivaa eikä muutenkaan tuota mitään lisäarvoa tarinalle, kunhan menee 1000 sanan raja rikki kun suoltaa tuubaa, mikä nykyään on tärkeintä jääkiekkoaiheisissa kolumneissa, pituus ennenkaikkea sanoi naapurin muijakin). Oloni oli, no, kliseisen kaikkensa antanut, mutta samalla tuntui vähän pahalta, se tunne, joka ei lähde pesemällä pois, tiedäthän. Muistan höpisseeni jotain Geronimon Cadillacista kävellessäni kohti asuntoani, enkä todellakaan pysty muistamaan mitä hetki sitten oli tapahtunut. Luultavasti tajuntani suojeli minua järkytykseltä suloisen unohduksen avulla.
Tein parhaani suihkussa ja varoin takareiden venähtämistä. Purkki gainomaxia (koska banaanit on apinoille), puhdas paita, suorahkot housut, hiukset kuriin geelillä ja kärpäslätkällä, kengät, takki ja punainen hihanauha, jossa on valkoisella pohjalla mustalla painettu KoMu Ht:n logo, tarkistuskierrosvirkailijan, eli “SS-miehen” (SelvänäSeikkailemassa-mies), merkiksi vasemman hauiksen ympärille ja kierrokselle.
Kokemuksesta tiedän, että näihin aikoihin vuodesta ja kaudesta pelaajat yrittävät olla fiksuja. Kuvittelevat, että menemällä tavoista poiketen ruokailemaan illalla ravintoloihin, jotka ovat ns. paremman väen paikkoja, kuten juuri alussa mainittu El Gringo, ei tarkistuskierrosvirkailija osaa sieltä etsiä. Väärässä olisivat olleet, jos jonkun viihteelle karanneen olisin tavoittanut, mutta ainoa tervehenkinen ja suoraselkäinen nuorimies, jonka kohtasin, oli ihan selvää kauraa. Hän osoitti nöyrää suoraselkäisyyttä ja kunnioitusta joukkuetovereitaan kohtaan hyvällä käytöksellään, ei olisi tullut edes mieleen epäillä, että hän olisi jotenkin sekaantunut miestä väkevämpään muutaman päivän ajan.
Satunnainen kohtaaminen yössä ei sen kummemmin vienyt ajatuksia kohti talvea saati haitannut tarkkaavaisuutta, vaan tunsin olevani läsnä. Olin toki valinnut tarkkailun aloitusetapin taidenautintoa silmälläpitäen, odottaen pientä palkkiota pyytteettömästä työstä joukkueen eteen. Paras palkkio työstä ovat juuri nuo edelläkuvatun kaltaiset kohtaamiset, niin monenmonta kertaa olen lähestulkoon liikuttuneessa tilassa kulkenut ison jaon jälkeen kotiin, kun olen todennut kierroksen tuottaneen taas vesiperän, niinkuin pitääkin, mutta Vaasa-Mustasaaren vilkkaan kultturitarjonnan helmistä on mukava päästä aina välillä kaiken muun puuhastelun lomassa nauttimaan, vähän niinkuin bonuksena.
Odotukseni palkittiinkin, sillä paikallinen keskiaikaista luuttumusiikkia ja 90-luvun grungesuuntauksia jännästi peilaileva, lähes progressiivista rokkia soittava Partavaahtokone aloitti settinsä. Hartaan tunnelman rikkoivat satunnaiset teatteriaplodit ja “Bravo”-huudahdukset, mutta muuten tunnelma oli oikein rauhallinen ja seesteinen olo valtasi minutkin. Kunnes.
Konsertin jälkikolmanneksella se sitten tapahtui. Havahduin kun minulle täysin tuntematon, puolta päätä pidempi ja helposti pari kertaa levyiseni lyhythiuksinen henkilömies käveli minua kohti määrätietoisin askelin. Hänen tuijotuksensa porautui vastustamattomasti silmiini, niiden läpi takaraivosta aina eteerisin kukkakuvioin koristeltuun lounasravintolan seinään. Hän pysähtyi alle puolen metrin päähän minusta. Etsin katseellani pakopaikkaa, mutta en kyennyt tavoittamaan katseellani poispääsyä. Ainoa mitä katseeni tavoitti, olivat säälivät kasvot, jotka yksi toisensa jälkeen kääntyivät poispäin. “Sä taidat olla Stenmanin Aki”, aloitti tämä henkilömies. Vastasin myöntävästi ja vastasin tuon rautakouran kädenpuristukseen. “Mä oon lukenu sun juttuja netistä, ne on tosi hauskoja”, hän sanoi. Menin hämilleni, pudotin lähestulkoon täyden vesituopin lattialle, höpisin jotain vastaukseksi (jos en muistanut kiittää kehuista, niin kiitos) ja lähdin. Jalkani tuskin koskettivat maata ennenkuin olin kotona iltatoimilla ja mankeloimassa hihanauhaa valmiiksi seuraavaa iltaa varten. Yön näin unia solariumista, hapsutakeista, valkoisesta Cadillacista ja falsettilaulusta. Falsettilaulu tosin oli vähän yksitoikkoinen sanojensa puolesta, ne kuuluivat likipitäen näin: “Seuraava kiinni”.
